Epätoivoinen suunnitelma.

Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta. »Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan tervehtimässä.

Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi; sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi, oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä minä kannoin, Ruritanian kuningas.

Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin sillä oli istunut moniin aikoihin.

»Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!»

Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti mulkoillessa heitä.

Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan, että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin, että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut, että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä, ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin, että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein vaivasi.

»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.

»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet päivällä.»

»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»