KAHDESKYMMENES LUKU.
Vanki ja kuningas.
Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan. Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen, että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle, sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa.
Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen; ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä. Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt, ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen vallihautaan.
Samassa tuokiossa olivat minun ystäväni ilmaantuneet näyttämölle. He olivat saapuneet linnaan aivan oikeaan aikaan ja odotelleet portilla; mutta Johann, joka oli toisten palvelijain kanssa juossut auttamaan herttuaa, ei ollut tullutkaan avaamaan. Sapt odotteli melkein puoli kolmeen asti ja lähetti sitten minun ohjeeni mukaisesti Fritzin etsiskelemään minua vallihaudan partaalta. Kun Fritz ei ollut minua sieltä löytänyt, oli hän kiiruhtanut takaisin Saptin luo ja kertonut tälle kaiken, ja Sapt oli silloin mielinyt edelleen seurata käskyäni ja palata joutuin Tarlenheimiin noutamaan sotamarskia. Mutta Fritz ei tahtonut jättää minua pulaan, vaikka olisin käskenyt mitä hyvänsä. He kiistelivät keskenään moniaan minuutin, kunnes Fritz sai Saptin lähettämään osan joukostaan Tarlenheimiin ja käymään lopuilla miehillään ryntäämään linnan valtaporttia vastaan. Portti kesti jonkun aikaa; mutta samassa tuokiossa kuin Antoinette de Mauban oli ampunut Rupertia, särkyi portinlukko hyökkääjäin aseista. Kahdeksan miestä syöksähti sisään, ja ensi työksi he keksivät kynnyksellä Michaelin verisen ja hengettömän ruumiin. Sapt oli silloin kohottanut sen kovan huudon, jonka minä olin kuullut, ja sitten he olivat käyneet palvelijain kimppuun, mutta nämä olivat viskanneet aseet käsistään ja Antoinette oli ääneensä itkien juossut Saptin jalkojen juureen. Hän se myöskin oli huutanut miehillemme, että minä olin seisonut sillalla ja hypännyt alas vallikaivantoon. »Entä mitä vangille on tehty?» oli Sapt kysynyt hiljaa; mutta hän oli vain pudistanut päätään. Silloin olivat Sapt ja Fritz lähteneet miestensä seuraamina varovaisesti ja verkalleen käymään sillan yli, ja vankilan ovelle tultua oli Fritz kompastunut de Gautet'n ruumiiseen. Tämäkin oli jo ollut hengetön.
He pitivät keskenään neuvoa ja kuuntelivat ahkerasti; mutta kun alhaalta ei kuulunut vähintäkään ääntä, olivat he pelänneet, että kuninkaan vartijat olivat surmanneet hänet ja työntäneet hänen ruumiinsa tiilitorvesta veteen ja pelastuneet itsekin samaa tietä. Kuitenkin oli heillä vielä vähän toivoa, koska minut oli nähty kerran hengissä, ja he olivat palanneet Michaelin ruumiin luo ja löytäneet sen taskusta vankilan avaimen. Kun he lähtivät koettamaan sitä, oli porraskäytävä ollut pilkkosen pimeä, eivätkä he olleet uskaltaneet sytyttää soihtua peläten, että heitä alhaalta ammuttaisiin; mutta sitten oli etumaisena kulkeva Fritz huutanut: »Alaovi onkin raollaan! Katsokaas — siitä paistaa valoa!» Ulommassa huoneessa he olivat tavanneet belgialaisen Bersoninin kuolleena, ja he kiittivät silloin Jumalaa ja Sapt oli sanonut: »Hän näkyy tosiaankin olleen täällä!» Sitten he olivat rynnänneet kuninkaan huoneeseen, löytäneet Detchardin hengettömänä tappamansa lääkärin ruumiin päällä ja kuninkaan makaamassa aseenaan käyttämänsä jakkaran takana. Ja silloin oli Fritz parkaissut: »Hänkin on kuollut!» mutta Sapt oli ajanut kaikki muut paitsi Fritzin ulos huoneesta ja polvistunut tarkastamaan kuningasta. Kun hän vanhana soturina tunsi haavoja ja kuolemanmerkkejä paremmin kuin minä, oli hän piankin huomannut, että kuningas ei ollutkaan kuollut eikä hevillä kuolisikaan, jos vain saisi kunnollista hoitoa. He peittivät nenäliinalla kuninkaan kasvot ja kantoivat hänet Michaelin makuusuojaan; ja Antoinette oli noussut kyyrysiltään lattialta, missä hän oli itkenyt ja rukoillut herttuan ruumiin vieressä, ja käynyt hautomaan kuninkaan päätä ja sitomaan hänen haavaansa, kunnes lääkäri voitiin hankkia paikalle. Saatuaan Antoinettelta kuulla minun olleen siellä oli Sapt lähettänyt Fritzin haeskelemaan minua ensin linnanhaudasta ja sitten metsästä. Fritz löysi hevoseni yksinään ja pelkäsi pahinta. Mutta sitten hän oli kuullut minun huutavan — kamppailussani Rupertin kanssa — ja ratsastanut huutoa kohti ja löytänyt minutkin. Enkä luule, että kukaan on niin suuresti iloinnut löytäessään kuolleeksi luullun veljensä kuin Fritz iloitsi minut tavatessaan. Ilonsa innoissa hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi, kuinka tärkeä olisi ollut saada Rupert Hentzau otetuksi hengiltä. Mutta jos Fritz olisi tappanut hänet, niin luulen, että olisin siitä kovasti suuttunut, sillä minä pidin tuon veijarin surmaamista omana erikoisoikeutenani.
Kun täten oli onnistuttu pelastamaan kuningas, oli Saptin lähimpänä huolena salata kaikilta syrjäisiltä se tosiasia, että kuningasta oli edes tarvinnutkaan käydä pelastamaan. Antoinette de Maubanin ja Johannin täytyi vannoa pyhä vala, etteivät koskaan ilmaisisi tätä salaisuutta, ja Fritz lähti etsiskelemään — ei kuningasta — vaan sitä kuninkaan tuntematonta ystävää, joka oli ollut vangittuna Zendan linnassa ja näyttäytynyt nostosillalla herttua Michaelin palvelijoille. Silmänkääntämistemppu oli helposti toimitettu — kuningas, joka oli rientänyt ystävänsä avuksi, oli voittanut tämän murhamieliset vartijat, mutta saanut itse pahan haavan ja makasi nyt hoidettavana mustan herttuan omassa huoneessa. Sinne hänet oli kannettu vankityrmästä kasvot peitettyinä; ja sieltä kävi myöskin käsky, että jos hänen ystävänsä löydettäisiin, oli hänet oitis salaisesti tuotava kuninkaan luo; ja väliajalla lähetettiin ratsastava sanansaattaja Tarlenheimiin pyytämään sotamarski Strakenczia vakuuttamaan prinsessalle, että kuningas oli pelastunut, jonka jälkeen marskin oli itsensä oitis tultava linnaan kuninkaan puheille. Prinsessa sai käskyn pysyä Tarlenheimissä, kunnes hänen serkkunsa saapuisi sinne tai antaisi muita ohjeita.
Vanhan ystäväni viisaat toimenpiteet onnistuivat järkiään paitsi yhdessä ainoassa kohdassa, jollaisessa miesten kaikkein viisaimmatkin suunnitelmat usein käyvät karille — silloin näet kun naisen itsepäisyys asettuu niitä vastaan. Sillä prinsessa Flavian serkku ja kuningas voi antaa millaisia käskyjä hyvänsä, ja eversti Sapt ja marski Strakencz olla niiden jos kuinka luotettavia toimeenpanijoita; mutta prinsessalla itsellään ei ollut lainkaan halua istua Tarlenheimissa, tietäessään rakastettunsa makaavan haavoitettuna Zendassa. Ja kun marski pienen seurueen kera lähti Tarlenheimistä Zendaan, seurasivat prinsessan vaunut kohta perästä; ja peräkanaa he saapuivat kaupunkiin, missä oli jo levinnyt huhuja, että kuningas oli edellisenä iltana lähtenyt veljensä luo nuhtelemaan tätä ystävällisesti sen johdosta, että herttua oli vangituttanut erään hänen ystävänsä; ja että petollinen veli oli silloin käynyt kavalasti hänen kimppuunsa, josta oli seurannut epätoivoinen kamppailu, jolloin herttua useiden seuralaistensa kera oli saanut surmansa, ja kuningas, vaikka itsekin haavoitettuna, oli valloittanut Zendan linnan. Kaikki tämä herätti tietysti valtavaa hälinää, ja sähkösanomalangat saivat hyvin ahkerata askaretta.
Prinsessa Flavia saapui siis Zendaan, ja hänen ajaessaan linnanmäkeä ylös ja sotamarskin ratsastaessa hänen vaunujensa rinnalla ja rukoillessa häntä kääntymään takaisin, tuli Fritz von Tarlenheim »Zendan vangin» kanssa parahiksi metsänreunasta maantielle. Minä olin toipunut sen verran, että kykenin hoipertelemaan nojautuen Fritzin käsivarteen; ja silloin äkkäsin yhtäkkiä prinsessan vastassani. Seuralaiseni kasvoista voin havaita, ettei meidän pitänyt tavata tulijaa, jonka vuoksi kyyristyin polvilleni tien vieressä kasvavan pensaan taa. Mutta me olimme unohtaneet erään henkilön, joka oli ylen ymmällään seurannut perästämme ja joka ei nyt mielellään tahtonut menettää hyvää tilaisuutta ansaita armollisen hymyn tahi kukaties kauniin kolikonkin. Meidän piilotellessa pensaan takana juoksi maalaistyttö, jolta Rupert oli hevosen ryöstänyt, ohitsemme prinsessaa vastaan, niiasi maahan asti ja huusi:
»Teidän korkeutenne, kuningas on täällä — tuolla pensaan takana! Vienkö minä teidät kuninkaan luo?»