Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään, etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau — tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus — sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni.
Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni. Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta, mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »Rudolf — Flavia — iäti.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä.
Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei, todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme luvallisuutta?
En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu. Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee minun rukoilla itselleni iäistä unta!