»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,
Rudolf!» sanoi kälyni.
»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»
»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin…»
»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»
Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat.
»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli.
Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.
»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.
Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi.
»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.