Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.
Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.
Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.
Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!
Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden, ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»
Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.
Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä. Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle. Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani — s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi minuun päin.
»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta kuin tavallisesti.»
Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun kuullakseni jokseenkin tukala.
»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»