»Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa kintereilläni!»
»Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän tyynesti.
»Minkä vuoksi?»
»Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä. Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.»
»Voin minä itsekin pitää varani.»
»De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä siinä kirjeessä onkaan?»
Minä avasin sen ja luin ääneen:
»Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa. Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa. Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!»
»Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.»
Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu.