— No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
— Paljonko?
— Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sitten saamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera ja sitten per se.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakit päästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
— Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. Vinum huonoissimum! Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Te olette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessäni kättänne.
— Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sen todellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikka elämäni!
— Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen ja käyden vakavan näköiseksi.
— Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtori hiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavat niin että!… Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemme voitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuuntelee heidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvin hauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajain hartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
— Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tänne kaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihan täällä kuolee ikävään.