— Muutetaan pois täältä!
— Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…
— Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…
— Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekin olen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskot konttorin?
Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:
— Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!
Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, että Iljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…
Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhä vielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämän pieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törrötti lankoja…
Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasia vasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaa ja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päivät hellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovin kalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanoo olevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repii tukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junasta väliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensä haaveilemasta…
— Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyy matkustaa kanssani!