— Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää olla vakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.
"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!…" ajatteli Sofia Petrovna.
Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa olla turvassa.
Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensa liidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinä matkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna meni vierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka omin voimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskalle mielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivät olisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneet pyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä ja kärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jota ehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensä liikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaa katsoi itseään peilistä.
Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelata korttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkia muita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuin sairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä koko iltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tällä kertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskeli silmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyili väkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti. Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivat kömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljin tuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaan pianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton mies ei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän oli henkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, Sofia Petrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaat päivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensa nojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyt taistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkaus vaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.
Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntään oikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonut hänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollut vaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuota sanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuus ja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niin voimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton ja istui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliselta tämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehen läsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudella hänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkin matkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisen tunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntä nauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivat niin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänen kaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä; niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmis suutelemaan sitä.
Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneella kiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoi murheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyy lähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!
"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän silloin tällöin naurun ja laulun lomassa.
Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia
Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.
Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa
pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.
Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että Sofia Petrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä ja kuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinka hän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…