— Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.
Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoi kummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.
— Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyi kuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamia arvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä, uskottomuudesta… puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyi taas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassa on paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivät ole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!
Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohi huvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan, seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli… Hänellä oli vielä sen verran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:
— Nukutko sinä? Minä menen kävelemään… Tahdotko lähteä kanssani?
Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hän lähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenut tuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan… Vastustamaton voima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.
— Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!
Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se, mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa…
VAIMOVÄKEÄ
Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinen rautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuu perheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja, mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovin kylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat ja tilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suuren maantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroita ja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovat kaupungin pankissa korkoa kasvamassa.