Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempana koneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, ettei häneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuu appensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaan lääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinen Aljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästä kodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis, terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaat jäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisi heille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.
Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän, lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjan pihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä: kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressään noin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinä suuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.
Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantielle jaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoon päin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojan kanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja, joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista, että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.
Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, että matkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajat iltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä. Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakan alla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressä syöden auringonkukan siemeniä.
— Onko tuo poika omasi, vai…? kysyi Djudja matkustajalta.
— Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.
He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, ja Djudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita, talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt oli matkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaan puutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen, kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivat taivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä, kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofja seisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portille päin.
— Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh. Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi. Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minun vieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas ja öljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinen leskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palveli junailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni, asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia, viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Mutta hänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaan komenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutamina päivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojalla oli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteli niitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kun kyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja ja kottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille… Joutavaa hommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoon kuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat, ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä on jokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipa äitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista. Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista, vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleen morsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimo Samohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidät naitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori, seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleat kasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkä myötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä, vuode… Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän, muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkua eikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaa hänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuotta olivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasja vaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen, niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksi otettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille et mitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän se vielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvelle kyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitä katsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, otti äitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyi lapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikään naimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksin lapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria, hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea — kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurini kun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Menin hänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita… Onhan selvää, että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaan teetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt, ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskin sivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipä kesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelle ylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hän ikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera… Lyhyesti, jotten tässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, ettei kulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvun vihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynyt hänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Ja minä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennä hänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle, ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen, viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pari ikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltä mahdollisesti hävinnyt joitakuita" — ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaa siinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jottei olisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassa naiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviin asioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkin ovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edes koettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellut miestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun. Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhä liikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minun pihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää. Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuin Mashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania… Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle — hänen porttinsa yläosa on sellaisista ristikoista — ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaa ankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astui luokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmät lempeät, uniset… Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoa hänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla, vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhä silmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, ja aloin selittää hänelle lemmentunteitani… Hän avasi portin, päästi minut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies ja vaimo.
Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle ja riensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi ulos hanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa ja naksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.
— Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.