— Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus! Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelle otollisia.
— Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna. Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuo ottaa siitä parantuakseen — mitä vielä, entistään kehnommaksi on käynyt.
— Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi, lisäsi Djudja.
Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua. Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoria ja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivan hiljaista… Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällä naurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikki tahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan aina taivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaen kädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.
— Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.
Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasi ja jatkoi:
— Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimme sitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkö lähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minä olin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minulle kosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuosta joutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitä Mashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä, jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaa minut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa; hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos, nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä en rupea elämään yhdessä hänen kanssaan". — "Onhan hän sinun miehesi?" — "Hyh!… Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoani suostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". — "Älä sinä, hölmö", sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossa vihitty hänen kanssaan vai ei?" — "On", vastaa hän siihen, "mutta minä rakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakoot ihmiset vain… Minä en siitä välitä…" Sinä olet jumalaapelkääväinen, sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?
— Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän, sanoi Djudja.
— Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanon hänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätä Jumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän on rauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässä maailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellä tuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettani eikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minä rakastan" — eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamulla varhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hän juoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuska käsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle — kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää. Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti, hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna on helluntai… miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyt eivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istui keskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystään rinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita ja levitteli niitä lattialle. Kuska — hän oli silloin kolmivuotias — kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoi uunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enää sinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" — ja sen semmoisia tyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Me olemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalan tähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle: "Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä Vasilij Maksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaa Jumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, että olin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minä neuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleet nousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuli luokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoi hän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain, nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hän ensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan, niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edes näytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksi voittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joi teetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin ja iloitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasja mennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista! Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitä minua, ilman sinua en voi elää!"
— Kelvoton! huoahti Djudja.