— Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen ja lukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minua ihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu. Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiä huomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkein alastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsin tarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki… "En voi elää sen inhoittavan miehen kanssa!… Voimani eivät riitä!…. Jollet sinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä pari kertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaa epätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näytti menettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikin voimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan. Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset ja rupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui: "hi-hi-hii!"
— Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!… murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme, kirotut!
— Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.
— "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihen ajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimme Mashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltana lähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pää kääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. — "Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään. — "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt! Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" — Minä istuin puolisen tuntia Mashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samalla vähäisen. — "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässä paratiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toisten haureellisten naisten kanssa… Älä vastusta miestäsi, vaan mene ja kumarru hänen jalkainsa juureen!" — Mutta Mashenka ei virka sanaakaan, ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut.. Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin ja kuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla, hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoi ympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisella tavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuli esivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänen vatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisit vangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, ja veivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noin kahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinka hän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niin laiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella. Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut. Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, mutta toiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minä olin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikki omantuntoni mukaan. — "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääse mihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli…" Asiaa ruvettiin käsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio; pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istui Mashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävin toisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä ja sokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista, huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaa rintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan pois häneltä. — "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin. "Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minun neuvoani… itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" — Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" ja painautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntä lähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan — minä olin saattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplan hänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka… Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.
— Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.
— Kuska lähetettiin kotiin takaisin… Minä ajattelin ja ajattelin ja otin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö, niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty… Sääliksi kävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niin vaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.
Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivellä portin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin. Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.
— Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.
— Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.
Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää oman järkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.