— Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.
Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin ja ajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakki oli kadonnut.
— Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitsh vihaisesti. Missä se nyt on?
Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriä rattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille, sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.
— Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei
Savvitsh.
Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitä heinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilme kasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin, kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasi ohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.
PELKO
(Ystäväni kertomus)
Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellut sen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansa kolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelys onnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkin siltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisi viisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena, pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla tai portailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnes vaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaan unen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänellään esittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikään maanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oli selvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömän tarpeellista, vaan se, että päivä kului — ja siinä kaikki.
Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari, kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, sen hedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hieman kaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestä itsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielä nytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen, hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsin hyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidän suhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopa kiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisena toveruutena.