Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevna miellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänen kasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollen minä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkä mielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuota nuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitään erityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystä minun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensä pitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soitti pianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelin halukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hän rakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevna itsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minä muutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasi tavallisesti muutoksen ja virkkoi:
— Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaan häntä vainiolta.
Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:
— Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.
Näin kului puolitoista vuotta.
Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun ei meillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kylään ostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessamme kaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jota luultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuan kaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa me päätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemme oli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneet odottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimme ostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitä mies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: Neljäkymmentä Marttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuin Gavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaa palvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan. Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettu sieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänen elämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsä oli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjään etuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin miten tarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa, paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaista paitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä me seuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksi mieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä sen kesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sitten kirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänet myöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden" tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoi anomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaa oikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, hän toimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, nai kuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonka lokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhui etuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakin salaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taas toimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsa oli kadonnut jäljettömiin.
Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseen odottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkin matkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihen kohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksui väkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksi pilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinen pienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa, toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.
— Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.
— Erittäin kaunis… myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähti kohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullut lähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saada keskustelun alkuun.
Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syvään ja jatkoi hiljaa katsomatta meihin: