— Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata
Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta
uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa… Suokaa anteeksi, Dmitri
Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkko sijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitse näkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella ja kirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä ja hevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se oli kylä… Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat ja maidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtien kajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetki muotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toiset kumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohti käsivartensa suurine pappisviittahihoineen… Luultavasti ne johtivat Dmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyi puoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

— Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakin kauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden ja haudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

— Käsittämätön peloittaa.

— Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämää enemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsin hänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihat kasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansa nokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta ja hieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa. Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

— Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiä ja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tulia ja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, on käsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailman ilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noiden aaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänen kuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, ole milloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuin ystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani; mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minut on vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, ettei sekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin, aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, mutta pelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen, normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee, olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", ja päivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus — avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepään nurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikä tajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, ja näen siinä eläimessä oman itseni.

— Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

— Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähän sellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo, ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennen kaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykene erottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minut levottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minut valheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuin ainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten olla huomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksa kiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, mutta huomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissa virkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetakseni maanviljelijäksi, ja pelästyin taas… Minä näen, että tietomme on puutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin, parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät ole meille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämä minua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä on tarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkään heitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkä ylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä on nautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus ja päämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, en käsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketään enkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitsh osoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!