— Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtään hartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissä oikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin… Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono. Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikka kylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.
Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.
Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänen äitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hän paistaisi vävylleen illaksi.
Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen ja sanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyi vuoteelle ja painoi päänsä patjaan.
— Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?… Missä
Aleksei Stepanitsh on?
Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silmin äitiinsä.
— Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.
— Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosi hänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!
— Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoi vapista.
— Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.