— Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei ole näinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona! Ei asu kotona! Ei kotona!…
Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:
— Ei kotona! Ei kotona!
Hän sai hysteerisen kohtauksen.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hän kirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhien nimessä!
Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään. Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijotti silmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.
— Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi hääräten itkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petä meitä… Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia? Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeutta pettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimme haastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhatta myötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!
Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensa riutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut, kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät, kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoa pitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihin kiitävät pilvet kuvastuivat.
Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan ja sai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaan käynyt talossa.
— Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikä ollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen! Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!