— Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoi Maria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte, jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin, että heittäydyn kaulaanne… Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuen pakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!
Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli vihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä, intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, ja nyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeelliset kulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, että kohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunista tukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdin ja suljin silmäni.
— Onpa tosiaan jo aika… Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.
— Minä en tahdo hyvää yötä… sanoin siihen nauraen ja menin hänen jälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.
Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovelle näin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kun minäkin ymmärsin hänet.
Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä Dmitri Petrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otin kävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden ja pensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita ja kapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikä vahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!
Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisen läpikuultavassa ilmassa — kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissa hiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohi muistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeasti nukkuu tuossa penkillä!"
Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoava tunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä ja puristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiä kulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minua harmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niin helposti.
Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantui keskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi. Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaa ristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hän nousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteus häiritsivät häntä.
— Sinua, elämää!… murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!