Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessani raskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton, katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinen mielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta ja lähdin rakennukseen.
"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siis kannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, ota kaikki, mitä voit siltä riistää".
Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänen vartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan, ohimoitaan, kaulaansa…
Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hän vannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani. Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaan kuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minä riensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoa todellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta, hurmaa… Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minusta tuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshin ystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen ja valoineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitään vakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta. Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkas meteori — ja siinä kaikki.
Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovella seisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiä käytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyi syrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitsh hymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.
— Minä unohdin eilen lakkini tänne… sanoi hän katsomatta minuun.
Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hän katsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoi tohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:
— Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrä mitään". Jos te jotakin ymmärrätte, niin… onnittelen teitä. Minun silmissäni vain mustenee.
Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjasti hevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti ja katseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousi rattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyt takaa-ajoa, löi hevosia.
Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painui arasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istui Neljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaan ja jankkaili juopuneen roskapuhetta.