— Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olen kunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!
Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasi minutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa, kun ne lentelivät.
— Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena. Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden oli tarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun ja että Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaan lakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?
Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaan tavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhä edelleen elävän yhdessä.
PUOLISO
— Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi Nikolai Jevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missä sähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Se on Kasanista, päivätty eilen.
Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön, löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi ne sanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikki samassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiin vierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.
Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänen vaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän ei luottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hän nukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämän vuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joita joku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoon vastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävi pikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestä näytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään, oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuin tavallinen juhlaonnittelu.
Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysi sähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettu hänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty Monte Carlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori ei ymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästi englannin kieltä.
— Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se on osoitettu anopille?