Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään, arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänen mieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisen kokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaan työhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti, kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollut Pietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- ja vesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänyt hänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaan herrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen: Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämän herran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksi nykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaa anoppinsa luona… Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloin hänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiin neljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteli ulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidän kodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetä palvelijatartakin.
Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, että hänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämään kaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevna tekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoi liehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää ja ikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkin lähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan… Nyt Nikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niin kovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.
Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja ja arvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen: "Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa. Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi, millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisi matkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmista astellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys, plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinka hän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuon heikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.
— Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut Olga Dmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä, hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta, pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvin pienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui, entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsien hively — eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioon hysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita, hävyttömiä, kavalia valheita… Muistuipa hänen mieleensä, kuinka kotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoi epätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataa huoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivan oudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaat elinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät ja joutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui… Hänen kotinsa on järjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittain ansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkään lähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpa hänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, että vaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisi niin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisen kanssa.
Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisi pitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveli yhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynää pitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä… Pieni jalka…" Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään. Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiin jonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niin kuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen. Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisen sielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro…
"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis, enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerää ruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidän välimme; menköön sitten rakastettunsa luo… Annan hänelle eron, otan syyn niskoilleni…"
Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseen sellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattu päässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.
— Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuen ja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polki jalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!
— Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.