— … Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin ja kadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin ne äidiltäni.
Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaan vieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.
— Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.
Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.
— En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.
Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä…
Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhui yhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoista ruplasta.
— Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentä viisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitsh harmistuen.
— Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää. Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinka omituista!
Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloin valkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nautti ostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon). Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleen pukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyen melkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vain kohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.
— Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseään nojatuolissa.
— Minä löysin sattumalta tämän… sanoi tohtori ojentaen hänelle sähkösanoman.