— Anjuta! Anja! Anja, sana vain!
Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleen jotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan — mitään ei siitä voinut ymmärtää — ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen, rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahteli ja silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja ja Andrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistä ja kuiskasivat hämillään:
— Isä, ei enää… Isä, ei saa…
Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevan jonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinka säälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!
— Hurra-a! huusi isä.
"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleen vaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillen vastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt, hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiä ei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinen leukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänen kasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljas viiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi, hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti, hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.
— En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hän hymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annan ritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänen ylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksi napinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovin suulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannut kotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin, hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.
Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin, mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntä paksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeutta kieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä, hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, otti hätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään ja pukeutui yönuttuun.
— Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.
Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä oli näyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevat olivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä, kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänä aamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynyt niin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensä syylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän oli mennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpuku oli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänään saattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollut ropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nyt ilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenä iltana äidin kuoltua.