— Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille
Modest Alekseitsh.
Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoitti sormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovat hyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasi vaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikki esineet tallella.
II.
Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiin sanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan" aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka ilta kortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaasti virkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneen katseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin. Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:
— Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Mutta muista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnan kanssa.
Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasi tanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hän siitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään, kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänen äitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanut Anjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hän oli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaa erittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuotta kotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvusta uuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitä ja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan, asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se oli tarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oli perinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan aina somistautua.
Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astui takitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessä ritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uuden tanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasi poskipartojaan jutellen:
— Katsopas vain… kylläpä oletkin!… Anjuta! jatkoi hän sitten muuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinut onnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydän sinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalan tähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksi esittelijäsihteeriksi.
He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasi heille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnä turkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotka viuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulle ja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylös kuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulien valaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuo samainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltana pysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntien olevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansa käyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas ja vapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut, sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jo vaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo ei lainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeän salaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissa kajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnosta tulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anja loi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erotti heti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannut iltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat, virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikki hienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset, jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäisten mökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookas upseeri — Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadulla koulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään — ilmestyi ikäänkuin maasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensi miehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinut myrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle… Anja tanssi intohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyen käsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaen venäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan ja nauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä oli hyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanut ollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristeli suonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh, yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänen luokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.
— Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinä vielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin… Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta… hän veti vapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaa tunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.