"Kunhan kuluu muutama kuukausi, niin kyllä Anna Sergejevna peittyy muistojen usvaan ja ehkä vain harvoin näyttäikse unessa elävästi hymyillen, kuten ne toisetkin naiset", arveli Gurov itsekseen. Mutta kului kuukausi, enemmänkin, tuli sydäntalvi, ja kaikki oli säilynyt muistissa vielä niin elävästi, kuin hän vasta eilen olisi eronnut Anna Sergejevnasta. Ja muistot paloivat mielessä yhä voimakkaammin. Jos hän illan hiljaisuudessa kuuli työhuoneeseensa, kuinka lapset lukivat läksyjään, jos kuuli laulettavan tai urkuharmonin soittoa ravintolassa, jos kuuli tuulen valittavan uunin piipussa, heti johtui hänen mieleensä laivasilta ja mitä siellä tapahtui, varhainen aamu ja sumuiset vuoret, Feodosiasta saapuva höyrylaiva, suutelot… Hän asteli kauan huoneessaan muistellen näitä ja hymyili. Hänen muistelmansa muuttuivat unelmiksi, menneisyys suli mielikuvituksessa tulevaisuuteen. Anna Sergejevna ei ainoastaan ilmaantunut hänelle unessa, vaan seurasi kuin varjo häntä kaikkialle. Suljettuaan silmänsä Gurov näki hänet elävänä edessään, kauniimpana, nuorempana, suloisempana entistään; ja itsekin hän näytti mielestään paremmalta kuin silloin Jaltassa. Tuntui siltä, kuin Anna Sergejevna olisi iltasin katsellut häntä kirjakaapista, uunista, huoneen nurkasta, ja Gurov oli kuulevinaan hänen hengityksensä, hänen pukunsa hempeän kahinan. Kadulla hän seurasi katseellaan naisia etsien Anna Sergejevnan kaltaista.
Hänen teki niin kovasti mieli uskoa jollekulle muistojaan. Mutta kotona hän ei saattanut puhua rakkaudestaan eikä kaupungillakaan; ei vuokralaisille eikä pankkivirkamiehille. Ja mistä puhua? Eihän hän rakastanut vielä silloin? Eihän hänen suhteessaan Anna Sergejevnaan ollut mitään kaunista, runollista, opettavaa eikä pelkästään mieltäkiinnittävää? Ja piti puhua ylimalkaisesti rakkaudesta, naisista, eikä kukaan arvannut, mitä liikkui mielessä, ja vaimo vain kohotteli tummia kulmakarvojaan virkkaen:
— Sinulle, Dimitri, ei sovi lainkaan itseensä tyytyväisen keikarin osa.
Kerran yöllä lähtiessään kerhosta vastapelaajansa virkamiehen kanssa hän ei voinut olla virkahtamatta:
— Jospa tietäisitte, millaiseen hurmaavaan naiseen minä Jaltassa tutustuin!
Virkamies istuutui rekeen ja teki lähtöä, mutta kääntyi samassa ympäri ja huusi:
— Dmitri Dmitritsh!
— Mitä?
— Kyllä te olitte taannoin oikeassa: hän on tosiaankin kuin oikullinen sampi.
Nämä sanat saivat, niin jokapäiväisiä kuin olivatkin, Gurovin levottomaksi; ne tuntuivat hänestä häpeällisiltä, saastaisilta. Kuinka raakoja luonteita, millaisia ihmisiä! Kuinka mielettömästi yöt kuluivat, kuinka ikävästi, huomaamattomasti päivät vierivät. Hurjaa kortinpeluuta, ahmimista, juoppoutta, alituista puhetta samoista asioista. Joutavat toimet ja jutut vievät parhaan ajan, parhaat voimat, ja viho viimein jää jäljelle vain koluttu, lennoton elämä, jonkinlainen jonkinjoutavuus, josta et pääse yli etkä ympäri, saatikka pakenemaan, vaan istut siinä kuin mielisairaalassa tai rangaistuskomppaniassa!