Gurov oli niin levoton, ettei nukkunut sinä yönä lainkaan, ja poti koko seuraavan päivän päänsärkyä. Huonosti hän nukkui seuraavinakin öinä, istuskeli yhä vuoteessaan ja ajatteli tai asteli huoneessa nurkasta nurkkaan. Hän kyllästyi lapsiin, ikävystyi pankkiin, ei tehnyt mieli lähteä minnekään, ei puhua mistään.
Joulukuun pyhinä hän hankkihe matkalle sanoen vaimolleen matkustavansa
Pietariin toimittamaan erään nuoren miehen asioita — mutta matkustikin
S:n kaupunkiin. Miksi? Sitä hän ei itsekään varmaan tiennyt. Hän tahtoi
tavata Anna Sergejevnaa, puhua hänen kanssaan, sopia kohtaamisesta.
Hän saapui S:n kaupunkiin aamulla ja otti hotellista parhaan huoneen, jonka lattia oli kokonaan peitetty harmaalla veralla. Pöydällä oli tomusta harmaa mustetolppo, kuvaten ratsastajaa, jolta oli pää poissa, mutta hattu kohotetussa kädessä. Ovenvartija antoi hänelle tarpeelliset tiedot: von Diederiz asuu Staro-Gontsharnajan varrella omassa talossaan ja jonkin matkan päässä hotellista, elää hyvin rikkaasti; hänellä on omat hevoset; kaikki kaupunkilaiset tuntevat hänet. Ovenvartia lausui nimen: Dridiriz.
Gurov lähti kiirehtimättä Staro-Gontsharnajalle ja löysi talon. Aivan vastapäätä taloa oli pitkä harmaa aita.
"Tuosta hän siis kulkee", ajatteli Gurov katsellen milloin taloa, milloin aitaa.
Hän harkitsi: "tänään on päivä, jolloin virastotkin ovat kiinni, hänen miehensä on siis luultavasti kotona. Ja joka tapauksessa olisi tahditonta mennä häntä häiritsemään. Jos lähetän kirjeen, se voi joutua miehen käsiin, ja silloin olisi koko asia pilalla. Paras on luottaa sattumaan". Ja Gurov asteli kadulla odottaen tätä sattumaa. Hän näki kerjäläisen poikkeavan portista sisään ja koirien hyökkäävän tämän kimppuun, sitten, noin tuntia myöhemmin, kuului heikosti, epäselvästi pianonsoittoa; kaiketi Anna Sergejevna soitti. Pääovi aukeni yhtäkkiä, ja siitä astui ulos eukko mukanaan pieni valkoinen koira, jonka Gurov tunsi. Hän aikoi kutsua koiraa, mutta hänen sydämensä alkoi samassa tykyttää niin kiihkeästi, ettei hän voinut muistaa koiran nimeä.
Ja hän käveli kävelemistään suuttuen yhä enemmän tuohon harmaaseen aitaan ja harmitellen mielessään, että Anna Sergejevna on unohtanut hänet ja huvittelee ehkä nyt jonkun toisen kanssa, mikä onkin aivan luonnollista nuorelle naiselle, jonka täytyy aamusta iltaan katsella tuota kirottua aitaa. Hän palasi hotelliinsa ja istui pitkän aikaa huoneensa sohvalla tietämättä, mitä tekisi, söi sitten päivällistä ja nukkui senjälkeen kauan.
"Kuinka tämä kaikki on typerää ja rauhatonta!" ajatteli hän herättyään ja katsellessaan pimeihin ikkunoihin. Oli jo ilta. "Kylläpäs nukuinkin tarpeekseni. Mutta mitähän minä nyt yöllä tekisin?"
Hän istui sängyssä, jossa oli halpa harmaa peite, jollaisia käytetään sairaaloissa, ja ärsyttelihe harmissaan:
"Siinä on nyt se 'nainen, joka kulkee koiran kanssa'… Olipas tämäkin seikkailu!… Mutta istu vain koreasti paikallasi!"