Ahtaissa, synkissä portaissa, joissa seisoi suurilla kirjaimilla "käynti parvekkeelle", Anna Sergejevna pysähtyi.
— Kuinka te säikähdytittekään minut! sanoi hän raskaasti hengittäen yhä vielä kalpeana ja huumaantuneena. Oih kuinka te säikähdytitte! Olen kuin puolikuollut! Miksi te tulitte? Miksi?
— Koettakaa ymmärtää, Anna, koettakaa ymmärtää… puhui Gurov hätäisesti puoliääneen. Minä rukoilen teitä, koettakaahan ymmärtää minua…
Anna Sergejevna katsoi häneen milloin peläten, milloin rukoillen, milloin rakkaasti, katsoi hartaasti kätkeäkseen visusti mieleensä hänen kuvansa.
— Minä kärsin niin sanomattomasti! jatkoi hän kuulematta Gurovia. Olen koko ajan ajatellut teitä ja elänyt näissä ajatuksissa. Ja minä olen koettanut unohtaa, unohtaa, mutta miksi, miksi tulitte?
Ylempänä porrasparvekkeella kaksi kymnasistia tupakoi ja katseli alas, mutta Gurov ei välittänyt heistä, vaan veti Anna Sergejevnan puoleensa ja alkoi suudella hänen kasvojaan ja käsiään.
— Mitä te teette, mitä te teette! sanoi Anna Sergejevna kauhistuneena työntäen Gurovia luotaan. Me olemme mielettömiä. Matkustakaa pois jo tänään, matkustakaa heti… Minä pyydän teitä kaikkien pyhimysten nimessä, minä rukoilen teitä… Joku tulee!
Portaissa kulki joku heidän ohitsensa.
— Teidän täytyy matkustaa… jatkoi Anna Sergejevna kuiskaten. Kuuletteko, Dmitri Dmitritsh? Minä tulen luoksenne Moskovaan. En ole ikänäni ollut onnellinen… olen nyt niin onneton… en tule ikänä onnelliseksi, en ikänä! Älkää saattako minulle enää kärsimyksiä lisää! Vannon, että lähden Moskovaan. Mutta nyt täytyy meidän erota! Rakas, hyvä, kallis ystäväni, erotkaamme nyt! Näkemiin!
Anna Sergejevna puristi Gurovin kättä ja lähti nopeasti portaita alas tavan takaa katsoen taakseen, ja hänen silmistään saattoi nähdä, ettei hän ollut onnellinen. Gurov seisoi vähän aikaa paikallaan ja kuunteli; sitten, kun ympärillä kaikki oli hiljasta, hän etsi naulakkonsa ja poistui teatterista.