"Itkeköön nyt sitten vähäsen; minä sillä välin istahdan tuohon hetkeksi", ajatteli Gurov ja istuutui nojatuoliin.
Sitten hän soitti palvelijaa ja pyysi tuomaan teetä. Mutta Gurovin juodessa teetä Anna Sergejevna seisoi ikkunaan päin kääntyneenä ja itki liikutuksesta, itki sitä surullista tietoa, että heidän elämänsä oli muodostunut näin surkeaksi. He tapasivat toisensa salaa ja pysyttelivät piilossa ihmisiltä kuin varkaat! Eikö heidän elämänsä ole auttamattomasti särkynyt.
— No, herkeä jo! virkkoi Gurov.
Hänestä näytti selvästi siltä, että heidän rakkaussuhteensa ei pääty kovinkaan pian, ties milloin. Anna Sergejevna kiintyi häneen yhä lujemmin, jumaloi häntä, ja olisipa ollut ajattelematonta sanoa hänelle, että kaikki tämä kerran päättyisi; sitä hän ei olisi kuitenkaan uskonut.
Gurov astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäilleen hyväilläkseen ja laskeakseen leikkiä, mutta näki samassa itsensä kuvastimesta.
Hänen päänsä alkoi jo käydä harmaaksi, ja hänestä näytti kummalliselta, että hän oli viime vuosina niin vanhentunut, rumentunut. Olkapäät, joilla hänen kätensä lepäsivät, olivat lämpimät ja vapisevat. Gurov tunsi myötätuntoisuutta tätä vielä niin lämmintä ja kaunista elämää kohtaan, jota jo odotti kuihtuminen, niinkuin hänen omaansakin. Miksi hän niin rakastaa miestä, joka aina on näyttänyt naisten mielestä toiselta kuin todella on? Mutta he eivät rakastaneet häntä itseään, vaan miestä, jonka heidän mielikuvituksensa oli luonut ja jota he omassa elämässään hartaasti etsivät, ja sitten, kun olivat huomanneet erehtyneensä, he kuitenkin rakastivat. Eikä ollut yksikään noista naisista ollut onnellinen hänen kanssaan. Aika kului, Gurov tutustui uusiin, erosi, mutta ei rakastanut kertaakaan; mitä hyvänsä se lie ollutkin muuta, ei vain rakkautta.
Ja vasta nyt, kun hänen päänsä jo alkoi harmaantua, hän rakastui niinkuin tulee, totisesti, ensi kerran eläessään.
Anna Sergejevna ja hän rakastivat toisiaan kuin hyvin läheiset omaiset, kuin mies ja vaimo, kuin hellät ystävykset. Heistä näytti siltä, että itse kohtalo oli määrännyt heidät toisilleen, ja oli käsittämätöntä, miksi he olivat toisten kanssa naimisissa; he olivat kuin kaksi kiinni saatua muuttolintua, koiras ja naaras, jotka oli teljetty elämään eri häkeissä. He antoivat toisilleen anteeksi, mitä häpesivät menneisyydessään ja nykyisyydessään, ja tunsivat, että tämä heidän rakkautensa oli pettänyt heidät molemmat.
Ennen, surullisina hetkinä, Gurov rauhoitteli itseään kaikenmoisilla arveluilla, jotka vain hänen mieleensä johtuivat, mutta nyt hän ei välittänyt arveluista; hän tunsi syvää sääliä, tahtoi olla vilpitön, hellä…
— Herkeä nyt, hyvä ystävä, hän sanoi. Kun olet itkenyt — niin sillä hyvä… Ajatellaan, koetetaan keksiä jotakin.