— Mainiota! Mainiota!
APTEEKKARINROUVA
Pienoinen B:n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolme väärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin on aivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohta alkaa aamu valjeta.
Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisori Tshornomordikin, B:n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hän on jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen — miksi?… sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunan ääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittava olla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä — ja miksi?… sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassa nousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vain muutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herra Tshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunut hänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpä hymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivät ja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipä hän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi tai hyväilisi.
Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouva näkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanranta vähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuin olisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisen pensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuu on aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.
Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannusten kilinää. Jo kuului puhettakin.
"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä", ajattelee apteekkarinrouva.
Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoiset viitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi ja solakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä ja keskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmat alkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.
— Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähän näkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olin täällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapan naamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasin leukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.
— Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Ja hänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aika sievä.