— Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?
— Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenä kuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouva nukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!… Hän lepää rentona kuumuudesta… suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängyn laidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullo karbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!
— Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytään apteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarin sievän rouvan.
— Kylläpäs keksittekin! Yöllä!
— Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytään nyt, hyvä ystävä!
— Olkoon menneeksi.
Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuulee ovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhä autuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelit paljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.
Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tulta lamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, ei harmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laiha upseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin. Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet ja parrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee, ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.
— Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.
— Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja! sanoo tohtori.