(Marina tulee kynttilä kädessä).
SONJA. Olisit voinut ruveta nukkumaan, Marina hyvä. On jo myöhä.
MARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi vielä maata meneminen.
SEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin olen ylen onnellinen.
MARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra? Oletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti säilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan. Vera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta, hän suri itsensä kuoliaaksi… Paljon hän teitä rakasti… (Paussi). Vanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei kukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen, rakas herra… Lähtekäämme, sydänkäpyseni… Minä juotan lehmusteetä, lämmitän jalkojanne… Rukoilen Jumalaa puolestanne…
SEREBRJAKOV (Liikutettuna). Lähtekäämme, Marina.
MARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee! (Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan ihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki… Sinä, Sonja, olit siihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön… Käykää, käykää, herrani…
(Serebrjakov, Sonja ja Marina menevät).
HELENA ANDREJEVNA. Olen häneen aivan väsynyt. Töin tuskin pysyn pystyssä.
VOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole saanut unta.