ASTROV. Entä professori?
VOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään yöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. "Aivot jännityksessä, otsa rypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille koskaan kunnian kukko laula." Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän sepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto professori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt rahjus… Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa mustasukkaisuudesta ja kateudesta… Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen vaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli hänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa, vaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti). Ajatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä teini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin, saa arvonimen "hänen ylhäisyytensä", pääsee senaattorin vävypojaksi j.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas tämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta luentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä. Viisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista, naturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän luennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo aikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, — niin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa, millainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle, eikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se merkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla. Mutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!
ASTROV. No, sinä nähtävästi kadehdit häntä!
VOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut naismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja! Hänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas kuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli enemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, — rakasti häntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia puhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen anoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan siitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä nainen — te näitte hänet vast'ikään — meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa, vapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?
ASTROV. Onko hän uskollinen professorille?
VOINITSKI. Valitettavasti kyllä.
ASTROV. Minkä tähden valitettavasti?
VOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta loppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan järjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, — se on epämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä tunne, — se ei ole epämoraalista.
TELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut. Mutta suoraan sanoen… Se, joka pettää miehen tai naisen, se on todella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!
VOINITSKI (Suuttuen). Hillitse sanatulvasi, Vohveli!