"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa parempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi — — —"
"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin hiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden 'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin täydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala, jonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä aikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen pyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen egoisti. Mutta draaman loppu on toista. — — — Siinä helähtää Sonjan ja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä särkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon palavasti, intohimoisesti… Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre, joka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä — — —".