Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:
— Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja, jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää, jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta puuttuu — kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta. Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi, Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi vaikutus kuin naimattomalla… Minä olen sivistyneestä säädystä ja hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi. Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon jonkun arvokkaan henkilön kanssa.
— Hyvä asia! — huoahti naittaja-akka.
— Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa. Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia? Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja taidatte helposti auttaa minua.
— Se käy päinsä…
— Juokaa, pyydän nöyrimmästi…
Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.
— Se käy päinsä, — toisti hän. — Mutta minkälaisen morsiamen te,
Nikolai Nikolaitsh, haluatte?
— Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.
— No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen vaaleaverisestä.