Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.
Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni kasvot ovat sitä lumoavammat — ja hurja, mieletön kiihko valtaa minut.
— Ha-ha-ha! — nauran minä hillittömästi.
Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:
— Kuinka ihana minä olen!
Kyökkipiian naiminen.
Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona, jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika, vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme. Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen: milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä, haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista. Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti, katsomatta kysyjään.
— Juokaa, Danilo Semjonitsh! — kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. — Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta ryyppy viinaa!
Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta, jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.
— En minä käytä … en ole tottunut … kielteli ajuri, — älkää vaivatko, Aksinja Stepanovna!