— Minä rakastan teitä, Nadja!
Ja arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin… Minä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan, astuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja minä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa itselleen voidakseen olla sanomatta:
— Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo, että tuuli olisi ne sanonut!
Seuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: "Jos menette tänään kelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N." Ja tästä päivästä saakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme alas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:
— Minä rakastan teitä, Nadja!
Mutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai morfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on vieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat kummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat hänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin noita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo yhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.
Kerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena minä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään… Sitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle… Kauheata on laskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee, kulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen silmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt vihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja, kun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana istuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit maailmalle syöksyy mäkeä alas… Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu… Kuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä… Minä näen vaan kuinka hän nousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy, ettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko niin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä…
Kevät lähestyy… Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme mustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä sikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle niitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan Pietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti — ijäksi.
Kerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä puistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta, missä Nadja asuu… Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa nähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä tuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin kaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen kuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen, kaipaavan katseensa taivasta kohti… Kevättuulonen hengähtää suoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa… Se muistutti hänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän ensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu surullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle… Tyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen tätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen herätessä minä kuiskaan hänelle:
— Minä rakastan teitä, Nadja!