Ennen Nadeshda Feodorovna olisi hänelle vastannut: "ota vaan", tai: "tahdot näköjään tehdä minusta piian", mutta nyt hän vain arasti katsahti Lajevskiin ja punastui.
— No, kuinka jaksat tänään? — kysyi Lajevski ystävällisesti.
— Eipä valittamista. Tunnen vain itseäni raukaisevan.
— Täytyy pitää vaaria terveydestään, kyyhkyseni. Minä suorastaan pelkään puolestasi.
Nadeshda Feodorovnalla oli jokin tauti. Samoilenko sanoi hänellä olevan vuorottelevan kuumetaudin ja määräsi hänelle kiniiniä; sen sijaan toinen lääkäri, Ustimovitsh, pitkäkasvuinen, laihahko, ihmisiä karttava mies, joka päivällä istui kotonaan, mutta iltaisin käveli hiljakseen yskien pitkin rantakatua, kädet selän takana ja kävelykeppi sojottaen pitkin selkää, väitti hänellä olevan naistentaudin ja määräsi kylmiä kääreitä. Siihen aikaan, jolloin Lajevski vielä rakasti, herätti Nadeshda Feodorovnan tauti hänessä sääliä ja pelkoa, mutta nyt hän tuossa taudissakin huomasi valhetta. Kellervät, uneliaat kasvot, veltto katse ja haukottelut, jotka seurasivat Nadeshda Feodorovnan vilutaudinkohtauksia, ynnä se, että hän taudinpuuskan aikana maatessaan piti yllään matkapeitettä ja oli enemmän pojan kuin naisen näköinen, ja että hänen huoneessaan oli tukahuttava ilma ja omituisen vastenmielinen haju — kaikki tämä oli Lajevskin mielestä omiaan hälventämään onnenkuvitelmaa, samalla kun se oli voimakas vastalause rakkautta ja avioliittoa vastaan.
Toisena ruokalajina hänelle tarjottiin pinaattia ja koviksi keitettyjä munia, mutta Nadeshda Feodorovnalle, kuten ainakin sairaalle, marjahyytelöä ja maitoa. Kun Nadeshda Feodorovna huolestuneen näköisenä ensin kosketti lusikalla hyytelöä ja sitten ryhtyi sitä laiskasti syömään, ryypäten maitoa päälle, joutui Lajevski kuullessaan kulahduksia hänen kurkussaan semmoisen vihan valtaan, että hänellä ihan alkoi pää syhyä. Hän myönsi kyllä, että tuommoinen tunne olisi koiraakin vastaan loukkaava, mutta ei kiukustunut itseensä, vaan Nadeshda Feodorovnaan siitä, että tämä herätti hänessä sen tunteen, ja ymmärsi nyt, miksi rakastajat toisinaan surmaavat rakastettunsa. Itse hän ei aikonut murhata, mutta valamiesoikeuden jäsenenä hän olisi julistanut murhamiehen syytteestä vapaaksi.
— Kiitos, kyyhkyseni, — sanoi hän päivälliseltä noustua ja suuteli
Nadeshda Feodorovnaa otsaan.
Tultuaan työhuoneeseen hän asteli noin viisi minuuttia nurkasta nurkkaan, katseli syrjäkulmin saappaitaan, istui sitten sohvaan ja jupisi:
— Pakoon, pakoon! Välit selviksi ja pakoon!
Hän kävi pitkäkseen sohvalle, ja hänelle muistui taas, että hän kenties oli aiheuttanut Nadeshda Feodorovnan miehen kuoleman.