— Valehtelet alusta loppuun! — sanoi hän pyyhkien kyyneliään. —
Totisesti sinä valehtelet!
IV.
Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan… Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.
— Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, — jatkoi eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja, kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. — Tapaa harvoin sellaista raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi, joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee renkiään.
Diakoni purskahti jälleen nauramaan.
— Älkää naurako, diakoni, — sanoi von Coren, — se on perältäkin typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, — lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, — olisin sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt, vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen, liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies, suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias, myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä, puhella rivouksia, hieman juoruillakin… Yhteinen kansa, joka uskonnon ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia. Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta kuulkaapa, kuinka hän julistaa: — "Sivistys on meidät kokonaan tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä, omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi… Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: — "Hän on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä. Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä vajavaisuuttaan — semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas, halpamainen ja katala elukka.
— Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, — virkkoi Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan syyllisyyttä tuntien. — Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut. Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle… Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko, ylen viisas mies… Niin, hänellä oli tapana sanoa…
— Turhaa puhetta! — keskeytti eläintieteilijä. — Sinä sanot, että hän hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta, että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet vaarattomaksi.
— Mitä tarkoitat?
— Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä vaarattomaksi vain yhdellä tavalla…