— Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia.
Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen…
Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen; hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.
— Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, — pitkitti Nadeshda Feodorovna, — eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin miltä se näyttää.
Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:
— Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin erikoisesti vaatetusapua.
Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa. Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen päässä uimahuoneesta.
— Äiti, se on meidän Kostja, — sanoi Katja.
— Ai, ai! — voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. — Kuule, Kostja, — huusi hän, — käänny takaisin! Kostja, käänny takaisin!
Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.
— Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! — sanoi Maria Konstantinovna rauhoittuen. — Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.