— Todellakin, hyvin kaunista, — myönsi Lajevski, jota maisema miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. — Niin, kaunista on! — toisti hän.
— Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! — pyysi Maria Konstantinovna hempeämielisesti.
— Mitä varten? — kysyi Lajevski. — Vaikutelma on parempi kaikkia kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi, tuntemattomaksi vääristyneenä.
— Jokohan? — kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua. — Jokohan? — toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. — Entä Romeo ja Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan asti.
— Ehkä niin … myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen ajatella ja väittää vastaan. — Kuitenkin, — lausui hän kotvan odotettuaan, — mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen, pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.
— Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki…
Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.
— Mihin minä johdan? — kysyi Lajevski.
— Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!" niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole mitään uutta … yleensä vain kummallinen tapa.
Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.