— Hyvää iltaa.
— Niinpä niin! — lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.
— Mitä niinpä niin? — kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.
— Niinpä siis, — puheli upseeri verkkaan, — rakkautenne kuihtuu ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä mukaan?
— Se oli hairahdus! Jättäkää minut! — lausui Nadeshda Feodorovna jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"
— Niin vainen! — virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta, mietti ja jatkoi: — Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei leikitellä! Hyvästi!
Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.
— Tänään on kaunis ilta! — virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen tapaan.
Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna, käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin hänen sielussaan oli niin puhdasta.
— Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, — sanoi Atshmianov hetkisen vaitiolon jälkeen.