— Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari sanaa.
Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.
— Huomenna on perjantai … sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. —
Saitko mitä lupasit?
— Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.
Ole huoleti.
— Jumalan kiitos! — huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta vapista. — Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen velan.
— Kuules, Vanja … sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja karahtaen punaiseksi. — Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi, mutta … mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan kanssa?
— Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän. Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin lähtee täältä.
— Niin… Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?
— Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? — kauhistui Lajevski. — Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.
"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui jurosti: