XVIII.
Diakoni nousi, pukeutui, tarttui paksuun, mykyräiseen kävelykeppiinsä ja poistui melua synnyttämättä asunnostaan. Oli pimeä, ja ensi hetkinä ei diakoni katua astuessaan nähnyt edes valkoista kävelykeppiäänkään; taivaalla ei ollut ainoatakaan tähteä, ja näytti siltä kuin taas olisi ollut tulossa sade. Tuoksui märälle hiekalle ja merelle.
"Kunpa eivät tshetshentsit hyökkäisi niskaan", ajatteli diakoni, kuullessaan kuinka hänen keppinsä kolkahteli kivikatuun ja kuinka räikeästi ja yksinäisesti tämä kolkahtelu kaikui yön hiljaisuudessa.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tietäkin ja kävelykeppinsä; mustalla taivaalla alkoi paikka paikoin näkyä sameita täpliä, ja ennen pitkää pilkahti näkyviin yksi tähti ja vilkutti arasti toista silmäänsä. Diakoni kulki korkeaa kivikkoista rantaa pitkin eikä nähnyt merta; se nukkui alempana, ja sen näkymättömät laineet loiskahtelivat veltosti ja raskaasti rantaan ikäänkuin huokaisten: uh! Ja kuinka verkkaan! Loiskahti yksi laine, diakoni ennätti lukea kahdeksan askelta, sitten loiskahti toinen, kuuden askelen perästä kolmas. Muuten ei voinut nähdä mitään, ja pimeässä kuului meren veltto, uninen pauhina, henkäili äärettömän kaukainen, ajatukselta salattu aika, jolloin Jumala liikkui kaaoksen yllä.
Diakonista alkoi tuntua kaamealta. Hän ajatteli sitä, että kunpa Jumala ei rankaisisi häntä, vaikka hän pitää seuraa epäuskoisten kanssa, vieläpä menee katsomaan heidän kaksintaisteluaan. Kaksintaistelu kyllä tulee olemaan leikinasia, veretön, naurettava, mutta kuinka olikaan — se on pakanallinen nähtävä eikä hengenmiehen ole soveliasta olla siinä läsnä. Hän pysähtyi ja ajatteli: kääntyisinköhän takaisin? Mutta voimakas, levoton uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän kulki edemmäs.
"Vaikka epäuskoisiakin, he ovat sittenkin hyviä ihmisiä ja pelastuvat", lohdutti hän itseään. — Pelastuvat varmasti! — lausui hän ääneen, sytyttäen savukkeen.
Millä mitalla on ihmisten ansioita mitattava, jotta heitä voisi arvostella oikein? Diakoni muisti vihamiehensä, hengellisen opiston johtajan, joka kylläkin uskoi jumalaan, ei otellut kaksintaisteluissa ja eli siveydessä, mutta joka jolloinkin oli antanut diakonille hiekansekaista leipää syödä sekä kerran ollut reväistä häneltä korvan irti. Jos kerran ihmiselämä on säännöstelty niin mutkattomasti, että tätä julmaa, epärehellistä johtajaa, joka varasti valtion jauhoja, kaikki kunnioittivat ja rukoilivat opistossa hänen terveytensä ja pelastuksensa puolesta, niin onko silloin oikein karttaa sellaisia ihmisiä kuin von Corenia ja Lajevskia vain siitä syystä, että he ovat epäuskoisia? Diakoni ryhtyi ratkaisemaan tätä kysymystä, mutta muisti samassa Samoilenkon naurettavan muodon tänään, ja se katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Kuinka paljon huomenna tullaan nauramaan! Diakoni kuvitteli, kuinka hän istuutuu pensaan juurelle katselemaan, ja kun von Coren huomenna päivällispöydässä alkaa kehua, niin hän, diakoni, nauraen kertoo hänelle kaikki kaksintaistelun yksityiskohdat.
"Mistä te kaikki tiedätte?" kysyy eläintieteilijä. — "Siinäpä se juuri onkin. Kotona olen kyyhöttänyt ja tiedän kumminkin."
Hyvä olisi kuvata kaksintaistelu naurettavassa muodossa. Appi lukisi ja nauraisi, apelle ei ole pajunköyttä syöttäminen, pitää kertoa vain tai kirjoittaa jotakin naurettavaa.
Aukeni eteen Keltaojan laakso. Sateesta oja oli paisunut leveämmäksi ja käynyt vuolaammaksi eikä se enää kohissut kuin ennen, nyt se oikein ärjyi. Aamu alkoi sarastaa. Harmaa, valju aamu ja pilvet, jotka kiitivät länttä kohden tavoittaakseen ukkospilven ja vuoret, sumun ympäröimät, ja märät puut — kaikki näytti diakonista rumalta ja äkäiseltä. Hän pesi kasvonsa ojassa, luki aamurukouksen, ja hänen teki mieli teetä ja lämpimiä munkkeja hapankerman kera, joita appelassa joka aamu tarjottiin. Muistipa hän vaimonsakin sekä "Mennyt" nimisen kappaleen, jota hän soitti pianolla. Millainen nainen hän oikeastaan on? Diakonin tutustuttivat häneen, kihlasivat ja naittivat yhdessä viikossa; elettyään vaimonsa kanssa vajaan kuukauden hänet määrättiin tänne virantekoon, joten ei vielä ollut päässyt selville, millainen ihminen hänen vaimonsa on. Ilman häntä tuntuu olo kuitenkin ikävältä.