RAUHALA. Mennään vaan. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että ammun ilmaan.
PAPPINEN. Se vielä puuttui! Miksi?
RAUHALA. Sentähden että… että… No, se on minun asiani!
PAPPINEN. Te ehkä pelkäätte? Aha-a! Ei, hyvä herra, älkää juonitelko! Pyydän, seuratkaa minua! Minä en rauhoitu ennenkun saan lävistää teidän otsanne… juuri tuon otsan, jota niin vihaan! Pelkäättekö?
RAUHALA. Pelkään.
PAPPINEN. Te valehtelette! Mutta minkätähden ette tahdo otella?
RAUHALA. Sentähden että… että… te minua kovin miellytätte!
PAPPINEN (Nauraa ilkeästi). Minä miellytän häntä! Hän uskaltaa sanoa, että minä miellytän häntä. (Osottaen ovea). Saatte mennä!
RAUHALA (Panee revolverin vaieten pöydälle, ottaa hatun ja menee: pysähtyy ovella; molemmat katsovat vaieten toinen toistaan jonkun aikaa; sitten alkaa Rauhala puhua lähestyen epäröivästi rva Pappista). Kuulkaahan… Oletteko vielä vihoissanne? Minä olen myöskin pirun pahalla päällä, mutta, ymmärrättekö… kuinka nyt sanoisin… Se on nyt niin, että… nähkääs… asia on sitä laatua, että oikeastaan… (Huutaen). Niin, onko se minun syyni, että te minua miellytätte? (Tarttuu tuolin selkään; tuoli narisee ja särkyy). Piru ties, miksi teidän huonekalunne noin murenevat! — Te miellytätte minua! Ymmärrättekö? Minä… minä olen melkein rakastunut!
PAPPINEN. Menkää pois, — minä vihaan teitä!