ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Näyttämö:
Vierashuone leskirouva Pappisen maatilalla. Perällä ja vasemmalla ovi. Oikealla ikkuna, jonka edessä on pöytä tuolineen. Vasemmalla etualalla sohva, pöytä, tuoleja ja perällä naisten kirjoituspöytä peilineen.
Rva Pappinen (surupuvussa, istuu sohvalla katsellen hartaasti valokuvaa) ja Luukkas.
LUUKKAS. Tuo ei ole oikein, hyvä rouva… Te vaan saatatte itsenne turmioon. Sisäkkö ja kyökkipiika lähtivät marjoja poimimaan. Kaikki, joilla henki on, iloitsevat olemassa olostaan, vieläpä kissakin ymmärtäen mikä on hauskaa, hiipii pihalla lintuja vaanien, Mutta te istutte vaan päiväkaudet kamarissanne aivan kuin luostarissa ajattelematta ensinkään huvituksia. Niin, todellakin! Kun tarkemmin muistelen, niin on siitä jo kokonainen vuosi kulunut, kun rouva viimeksi kävi kylässä.
PAPPINEN. Enkä minä milloinkaan enää mene… Ja miksen? Siksi, että elämäni on jo loppuun kulunut. Miesvainajani makaa haudassa ja minä olen myöskin hautautunut neljän seinän sisään. Me olemme molemmat kuolleet!
LUUKKAS. Siinä se nyt on! Tuota ei todellakaan kannattaisi kuunnella. Niin, miesvainajanne makaa haudassa, mutta se oli Jumalan tahto, levätköön hän rauhassa. . Koska rouva nyt on surrut häntä aikansa, niin siinä kyllin, sillä liika on aina liikaa. Eihän koko ikäänsä voi itkeä ja käydä surupuvussa. Kuoli minunkin akkani kerran. Minä surin, itkin kuukauden päivät ja siinä kylliksi. Sitä pitempiin ruikutuksiin ei akkani olisi maksanut vaivaa. (Huokaa) Te olette unohtanut kaikki naapurinne, hyvä rouva. Ette mene minnekään, ettekä ota vieraita vastaan. Pyydän anteeksi, kun sanon, että me elämme kuin hämähäkit näkemättä armaan päivän kirkasta valoa. Minun kestipukunikin ovat hiiret syöneet aivan rikki. Ja toista olisi, jollei löytyisi kunnon ihmisiä, vaan kun koko seutu on täynnä herttaista herrasväkeä. Nykyään majailee Nuottalahdella rykmentti, jonka upserit ovat niin koreita, että silmää häikäsec. Ja leirissä on joka perjantai-ilta tanssiaiset ja joka päivä soittaa sotilassoittokunta. Oi, rouva-kulta! Niin nuori ja kaunis, maitoinen ja vertevä kun vielä olette, tulisi vain nauttia elämästä… Kauneutta ei ole koko ijäksi suotu! Kun vuosikymmen on vielä vierähtänyt, niin tekee jo mielenne kuoputella riikinkanasena upseri-herroja lumotaksenne, vaan silloin se on jo oleva myöhäistä.
PAPPINEN (Päättävästi). Minä pyydän vielä kerran, ettet milloinkaan enää puhuisi tästä! Sinä tiedät, että mieheni kuoltua minun elämäni menetti kaiken arvonsa. Sinusta näyttää kuin minä vielä eläisin, mutta se ainoastaan näyttää siltä. Minä olen tehnyt pyhän lupauksen, etten enää eläessäni jätä tätä surupukuani enkä kamariani. Kuuletko nyt? Nähköön hänen varjonsa kuinka minä häntä rakastan. Niin, minä tiedän, ettei se ole sinulle mikään salaisuus, kuinka hän usein menetteli väärin minua kohtaan, oli julma, vieläpä uskotonkin, mutta minä olen uskollinen aina hautaan asti ja näytän hänelle kuinka osaan rakastaa. Tuolla puolen hautaa on hän näkevä minut samanlaisena kuin olin hänen kuolemaansa…
LUUKKAS. Mutta miksi te oikeastaan noin puhutte? Jospa nytkin menisitte puutarhaan kävelemään tai käskisitte valjastaa Topin tai Jättiläisen ja ajaisitte naapureille vieraihin.
PAPPINEN. Ah! (Itkee).