Oli aamu. Tuomari Nikolai Jermolaitsh istui kotonaan vihreän pöytänsä ääressä ja selaili "Kljausowin jutun" asiapapereita. Djukowski käveli levottomana kuin häkkisusi huoneen nurkasta toiseen.
— Te olette vakuutettu Nikolashkan ja Psekowin syyllisyydestä, — puheli hän hermostuneesti nykien nuoren partansa oraita. — Miksi ette sitte tahdo varmistua Maria Iwanownan syyllisyydestä? Eivätkö teistä riitä todistukset?
— Enhän sanokaan, etten tahdo varmistua. Vakuutettu kyllä olen, mutta on vaikeanlaista uskoa… Puuttuu päteviä todistuksia, kaikki semmoista filosofiaa… fanatismia ja ties mitä…
— No pitäisikö teille välttämättömästi tuoda kirves tai verinen lakana käteen… Kyllä olette juristeja! Vaan kun minä todistan teille, niin lakkaatte noin välinpitämättömästi ajattelemasta asian psyykillistä puolta. Siperiaan teidän Maria Iwanownanne joutuu ja sen minä näytän toteen! Jos ei teistä filosofia riitä, niin on minulla sitä aineellistakin… Se tulee teille näyttämään, miten oikeutettu minun filosofiani on. Antakaa minun vain lähteä liikkeelle.
— Mitäs te nyt?
— Sitä öljytikkuahan minä… Ettekö muista? Kyllä minä muistan! Otan selvän, ken oli sillä ottanut tulta murhatun huoneessa. Sitä ei ollut sytyttänyt Nikolashka eikä Psekow, vaan se kolmas eli Maria Iwanowna. Ja minä saan sen toteen! Antakaa minun vain lähteä liikkeelle, nuuskimaan… — No, no, käykäähän istumaan… Ryhdytään kuulusteluun.
Djukowski istuutui pienen pöydän ääreen ja upotti nenänsä papereihin.
— Nikolai Tetehow sisään! — huudahti tuomari.
Nikolashka saatettiin sisään. Hän oli laiha ja kalpea kuin ranko ja vapisi.
— Tetehow! — alkoi tuomari. — V. 1879 tuomitsi teidät 1:sen piirin tuomari varkaudesta vankeusrangaistukseen. V. 1882 tuomittiin teidät toiskertaisesta varkaudesta ja silloinkin vankeuteen… Me tiedämme kaikki…