Nikolashkan kasvoille nousi ihmettelyn leima. Tuomarin kaikkitietäväisyys hämmästytti häntä. Mutta kohta muuttui hänen ihmettelynsä katkeraksi suruksi. Hän purskahti itkuun ja pyrki ulos. Hänet laskettiin.
— Psekow sisään! — komensi tuomari. Psekow tuli. Tämä nuorimies oli viime päivinä pahasti laihtunut ja muokkautunut. Silmistä paistoi haluttomuus.
— Käykää istumaan Psekow, — käski tuomari. — Toivon, että tällä kertaa olette järkevä ettekä rupea valehtelemaan, kuten edellisillä kerroilla. Kaikkina edellisinä kertoina te olette kieltäneet osallisuutenne Kljausowin murhaan, vaikka on olemassa koko joukko todisteita teitä vastaan. Se ei ole järkevästi. Tunnustus huojentaa rangaistusta. Tänään keskustelen kanssanne viime kerran. Ja jos ette nyt tunnusta, niin huomenna on se jo myöhäistä. Alkakaapas siis kertoa…
— Minä en tiedä mitään… Enkä tunne todisteitannekaan, — sohisi
Psekow.
— Ikävää! Sallikaa siis minun kertoa teille, miten asia on ollut. Lauantai-iltana te istuitte Kljausowin makuuhuoneessa ja joitte hänen kanssaan viinaa ja olutta. (Djukow iski kuin kotka katseensa Psekowiin ja tuijotti häneen koko monologin ajan). Teille tarjoili Nikolai. Yhtä käydessä ilmaisi Mark Iwanowitsh teille haluavansa käydä levolle. Hänen oli tapa käydä levolle ensimäisellä tunnilla. Kun hän oli saappaitaan riisumassa ja antoi teille taloudenhoitoa koskevia määräyksiä, niin te ja Nikolai sovitun merkin johdosta tartuitte päihtyneeseen isäntäänne ja heititte hänet vuoteeseen. Toinen teistä istuutui hänen jaloilleen, toinen pään päälle. Tällöin tuli viereisestä huoneesta eräs teille tuttu mustapukuinen nainen, joka oli ennakolta sopinut teidän kanssanne osanotostaan tähän rikokseen. Hän tempasi tyynyn ja alkoi sillä tukehduttaa veljeään. Temmellyksen aikana sammui kyntteli. Nainen otti taskustaan öljytikku-laatikon ja sytytti kynttelin. Eikö niin? Huomaan teidän kasvoistannekin, että puhun totta. Mutta etemmä… Kuristettuanne hänet ja tultuanne vakuutetuksi, ettei hän enää hengittänyt, kannoitte te ja Nikolai hänet ikkunan kautta takiaispensaan juurelle. Peläten, että hän virkoaisi, iskitte te häntä jollain teräaseella. Sitte te kannoitte hänet vähäksi aikaa sireenipensaan alle. Hieman levättyänne ja tuumittuanne te läksitte häntä kantamaan… Veitte aidan yli… Läksitte sitte tietä myöten… Sitte tuli joki, sen luona säikytti teidät eräs mies. Mikä teitä vaivaa?
Psekow nousi kalmankalpeana ylös ja hoippui.
— Minua ahdistaa! — sanoi hän. — Hyvä… olkoon… Mutta laskekaa minut toki ulos… olkaa hyvä.
Psekow vietiin ulos.
— Tunnustipas viimeinkin! — hymyili Tshubikow makeasti. — Antoi ilmi itsensä! Mutta kovalla minä poikaa pidinkin! Yhtenä hyrynä laskettelin…
— Eikä kieltänyt mustapukuista naistakaan, — nauroi Djukowski.
— Mutta minua kiusaa kauheasti se öljytikku! En siedä kauempaa!
Hyvästi, nyt lähden!