Tuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.
— Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!
Rukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!
Djukowski lankesi polvilleen.
— Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua vaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen suhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan romaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä tehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä, järjetön vanhus?
Tuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan kohti. — Lempo sinut vieköön! — sanoi hän. — Lähdetään.
Oli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.
— Aika sikoja me olemme, — sanoi Tshubikow kellonnappulaan tarttuen. — Häiritsemme ihmisiä.
— Ei se tee mitään… Älkää arkailko… Sanotaan, että meiltä katkesi linjaarit.
Tshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen, täyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa, kulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut. Se oli itse Olga Petrowna.
— Ah… erittäin hauskaa! — sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä. — Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini ei ole kotona… Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me hänettäkin toimeen… Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?