— Kun olisi antaa roppia? — arvelee Anisim.
— Roppia, matkii kirjuri. — Senkö roppia niitä hukkuneelle? Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä, jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!
Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä ole alun ottajaa.
— Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, — hokee hän. — Joutavat pois! Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, — sanoo hän kylänvanhimmalle, — voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.
Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli ei käänny suussa.
— Nostakaa mies siihen, — huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. —
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.
— Laputa ja laula, — mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. — Jokos tuli seitsemästä…
— Älä ole milläsikään, — hokee hänelle kirjuri, — älä pelkää. Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra hyvästi siunatkoon!
Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan yhdessä heilutettavan kanssa.
— Yks, kaks, yks, kaks!